lauantai 21. huhtikuuta 2012

Korut

Sitä on kaikenlaisia pakkomielteisiä keräilykohteita. Eräs rouva Marcos keräsi satoja pareja kenkiä. Se yksi mies keräsi kymmeniä tuhansia kuulakärkikyniä ja perusti niistä museonkin. Lehdessä luki, että Tanskan prinsessa keräilee törkeästi kalliita laukkuja veronmaksajien rahoilla (Ajatella, niin miellyttävän oloinen naisihminen!) .

Minulla on 50 kaulakorua. Ne roikkuvat toivottomassa sotkussa naulakossa. Jos otan yhden, kaikki putoavat. Jos en ota yhtäkään, kaikki putoavat silti. Osa niistä on kamalia. Osaa ei voi pitää missään. Missä pidät luudalla lentävää noita-akkaa, jonka paljas takapuoli näkyy? Osa hätistää ihmiset pois. Laitoin korun, jossa on kuollut koppakuoriainen, eikä kukaan halunnut apua matematiikan tunnilla. Osa pelottaa. Joka ilta sänkyyni loistaa halogeenihohtoinen kaulakoru. Osan olen ostanut siksi, että myyjä on ollut vastustamaton (hei vaan Istanbulin tummasilmäinen söpöliini) Yhdet helmet painavat kilon. Naulakko on vinossa niiden takia. Samoin niska, jos pidän niitä.

Rannekorujen pitää olla joko karkkia tai timantteja. Kumpienkaan ei tarvitse olla välttämättä aitoja. Elän melko vaatimattomasti verrattuna Imeldaan tai Maryyn, mutta hyvä tähden, jos en eläisi, ranteessa olisi rivi timantteja. Sillä sulokädelläni sitten osoittelisin, että heipä hei vaan ja minulle tuota ja tuota kiitos.

Sormuksiakin on. Luokkasormus vuodelta 1985, äidin rippisormus vuodelta 1960, vastustamattomalta myyjältä ostettu jättiläinen (hei vaan lissabonilainen sulosilmä) ja jotain mieheltäkin saatuja löytynee… Kihlasormus tosin hajosi. Kaikki köllöttelevät tyytyväisinä kaapissa. Vihkisormustakaan en pidä. Olen silti melko tukevasti naimisissa suklaakonvehtirasiani kanssa.

Haluaisin varvaskoruja, tatuointeja ja korvikset, mutta esteenä ovat kengät, valinnanvaikeus ja saamattomuus. En halua luopua yhdestäkään korustani. Olen jopa suunnitellut ostavani niille oman kaapin, tiedättekö, sellaisen kotoisan kodin, jossa he tuntevat olonsa tärkeiksi. Mitään rahallista arvoa niillä ei ole, joten Orhan Pamukin Hiljaisen talon isoäidin kohtaloa, minulle ei luojan kiitos ole odotettavissa: Saamaton ukkonsa myi yksitellen mummon rakkaat korut ruokarahoiksi. Ikivanhana mammana istun kaappini vieressä ja muistelen maapallon toiselta laidalta ostettu kaulanauha povellani Pohjois-Australian rantojen punaisia kallioita kylpemässä auringonlaskussa ja pidän välkkyvää jouluvalokorua ympäri vuoden.

   

4 kommenttia:

  1. Korut on ihan hyvä keräilykohde. Minä kerään lipastoja ja voit arvata että isäntä ei aina tykkää kun aina löydän ihanamman kaapin joka on pakko saada, kun se on halpakin.

    VastaaPoista
  2. Oi oi oi. Lipastot. Nehän sopisivat kyllä ihan hyvin yhteen korujen kanssa... Pidä kiinni vaan intohimostasi!

    VastaaPoista
  3. Koruja ei ole koskaan liikaa ja käyttöä niille löytyy aina. Korumobile joka ikkunaan? Upea korutapetti sille olohuoneen tylsimmälle seinälle? Kaulakoru(mini)hame?

    Kun vanhat ovat tyylikkäästi kierrätetty, voi huoleti hankkia uusia kaulaan. Tai naulakkoon.

    Korut ovat elämän karkkia.

    VastaaPoista
  4. Oi kyllä! Niillähän todellakin voisi koristaa tyhjää seinää!

    VastaaPoista