sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Elämän mittainen matka

Alku oli kankea. Lapsi oli sairas, täynnä johtoja. Olin synnyttänyt ikuisuuden ja sitten pieni ihminen, minusta tullut, vietiin ambulanssilla pois. Rinnoista ei tullut maitoa ja minä istuin päivästä toiseen sairaalan tuolilla peläten ja toivoen.

Sitä luuli tietävänsä mihin ryhtyy, kuvitteli olevansa valmis koko elämän mittaiseen matkaan toisen ihmisen kanssa. Huh. Eihän sellainen ole mahdollista. On vain oltava rohkea, valmis ottamaan vastaan kaikki, mitä tulee. Kestettävä se, ettei tajua välillä mistään mitään, eikä tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä.

Sitä luuli tietävänsä, mitä virheitä ei missään nimessä tule omiensa kanssa tekemään. Kaikki oman äidin, anopin, mummon ja naapurin kaverin mummon kaiman mokat mielessä lähdettiin soitellen sotaan. Höpön löpön. Kaikki virheet on toistettu: esitetty marttyyria, riehuttu turhan päiväisistä asioista, lahjottu ja kiristetty.

Äitiydessä on vaikeinta melkein kaikki. Kuunteleminen, vastuun ottaminen, valvominen, toisen kivun katsominen, kärsivällisyys, johdonmukaisuus, vaatiminen. Vaikeaa on myös nähdä, mihin tämä kaikki johtaa. Minkälaisia ihmisiä näistä ihmisen aluista tulee? Kuinka paljon minä voin vaikuttaa siihen? Kantavatko näiden lasten siivet?

On vaikeaa enää muistaa, millainen olin, ennen kuin minusta tuli äiti. On mahdotonta ajatella, mitä minä olisin, jos en olisi äiti. On käsittämätöntä ymmärtää, että minun sisälläni kasvoi jotain noin ihmeellistä. Välillä on silti vaikeinta löytää itsensä kaiken äitiyden takaa, sillä jotain muutakin minä olen, enkä vain äitiyden kauttakaan.

Rakkaudesta äitinä oleminen on opettanut kaiken. Ei ole mitään, mitä ei oman lapsen eteen tekisi. Ei ole suurempaa tuskaa, kuin oman lapsen kärsimyksen katsominen. Ei ole suurempaa onnea, kuin oman lapsen onnellisen hymyn katsominen. Ei ole vaikeampaaa asiaa, kuin myöntää, että minä olen tehnyt äitinä, minkä olen pystynyt ja se riittää.

3 kommenttia:

  1. Oi kauhistus, miten tosi kirjoitus. Menin kananlihalle, osui niin hermoon.

    VastaaPoista
  2. Juuri näin. Hieno kirjoitus. Me äidit ei oikein aina tiedetä keitä me olemme...ihmisiä vai äitejä. Ja toisaalta suurin osa nais-ihmisistä on äitejä, eli normipakkaus.
    Mutta itse välillä hukassa ja kaikki opittu kantapään kautta, jokainen. Kiitos !

    VastaaPoista
  3. Ihan mahtavaa, että joku tuntee samoin :)
    Kun lapset olivat pieniä, ei kerinnyt mutustella näitä asioita. Onneksi kuitenkin päiväkirjaa kirjoitin. Nyt sitten pitääkin mutustella, ihan urakalla, kaikkea :)

    VastaaPoista